Elinikäistä oppimista sosiaalisessa mediassa

Ihminen oppii elämänsä aikana käytännössä kaikesta siitä, mitä hän tekee tai vaihtoehtoisesti jättää tekemättä. Sosiaalisessa mediassa omien asioiden julkinen pohdinta edellyttää harkintaa. Iän ja kokemuksen myötä reflektointi ja kriittisyys useimmiten kasvavat ja tämä saattaa näkyä myös julkaistuissa omien ajatuksien sisällöissä. Sosiaalista mediaa voivat yliopisto-opiskelijatkin käyttää hyväksi opiskelussaan. Wikipediaa voi pitää hyvänä esimerkkinä harkitusta omien ajatuksien tuotosten esittelyn foorumista sosiaalisessa mediassa (ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Chaplin).

  

Opetuksen ja oppimisen saralla sosiaalinen media on parhaillaan ottamassa vasta ensi askeleitaan. Tieto- ja viestintäteknologian hyväksikäyttö on tuonut uusia mahdollisuuksia etenkin tiedon jakamiseen. Esimerkiksi yliopistojen opettajien asiantuntemusta on nyt mahdollista saattaa helposti entistä lukuisampien oppijoiden ulottuville. Tästä on hyvä esimerkki Sanna Järveltä, joka jakaa sivustollaan (http://sannajarvela.wordpress.com/) omaan tutkimukseensa liittyviä lähteitä. Tässä kohden voi kuitenkin esittää kysymyksen, onko tutkijoilla olemassa ajallisia resursseja osallistua yleisellä tasolla liikkuvaan keskusteluun, joka mahdollisesti sivuaa heidän ajatuksiaan. Internetin kautta jaettuun materiaalin saatavuuteen liittyy kuitenkin myös ongelmia. Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa kerran internetistä tavoittamaani materiaalia ei myöhemmin enää ollutkaan saatavilla.

Kandidaattitutkielmassani sivusin verkko-opetuksen teemaa tutkimalla opettajan läsnäolon merkitystä verkko-opiskelussa. Yhtenä tämän tutkimuksen tuloksena nousi esiin verkko-opiskelun merkitys oman opiskelun mahdollistajana työssä käyville aikuisille. Toinen havainto oli, että osalla opiskelijoista oli selvästi epärealistinen ennakkokuva opiskelun vaatimasta työmäärästä ja tämä myös näkyi itse asetettujen opiskelutavoitteiden saavuttamattomuutena. Verkkokeskustelut tuntuvat edelleen olevan myös yksi verkko-oppimisympäristöjen haasteista. Nämä havainnot voi liittää myös sosiaalisen median yhteyteen, sillä verkossa oppiminen perustuu moni tavoin juuri omien ja toisten ajatusten implisiittiseen ja eksplisiittiseen reflektointiin. Opiskelu vaatii edelleenkin oman aikansa ja paikkansa uusista teknisistä innovaatioista huolimatta.

Teoksessaan Oppimisen uusi järjestys tutkijat Risto Rinne ja Eeva Salmi (1998) esittävät, että yhteiskunnassamme on siirrytty ns. sirpalemaiseen elämänkaaren malliin. Aiemmin kouluttauduttiin ja työskenneltiin jollakin tietyllä uralla. Siirtyminen lineaarisesta elämänkulusta limittäiseen on merkinnyt sitä, että yksittäisen uran sijasta yksilöt rakentavat useita päällekkäisiä ja poikittaisia uria sekä elämänpolkuja. Tähän ”uuteen järjestykseen” liittyy useiden koulutuskerroksien rakentamista opiskeluvaiheiden seuratessa toinen toistaan. Tässä murroksessa työn, harrastusten ja muiden elämänalueiden väliset raja-aidat ovat saattaneet hämärtyä. Voisiko sosiaalinen media toimia näiden eri alueiden yhdistäjänä? Parhaimmillaanhan harrastukset, työ ja oppiminen voivat muodostaa toisiaan täydentävän kokonaisuuden.

Aikuiselta oppijana odotetaan kykyä sitoutua opiskelutavoitteisiinsa sekä oman toimintansa ar­viointiin. Opiskelutavoitteisiin sitoutumisen merkitys korostuu korkeakouluopiskelussa ja etenkin verkko-oppimisympäristöissä, sillä oppijan ulkoinen säätely ei ole niissä samalla tavoin läsnä kuin näiden kontekstien ulkopuolella. (Du Pois & Staley 1997; Korhonen 2003, 39; Muhonen & Piesanen 2006, 193.) Verkko on opiskelun tutkimisen areenana hyvin kiinnostava. Olen jatkanut tämän oppimisympäristön tutkimusta pro gradu -tutkielmassani. Parhaillaan viimeistelyvaiheessa oleva lopputyöni tutkii motivaation, itsesäätelyn, emootioiden, volition sekä oppimisympäristön merkitystä opiskelun tavoitesitoutumiselle verkko-opiskelussa. Tämän tutkimuksen tulokset tullaan julkaisemaan loppusyksystä 2012.

Sitoutumisen merkitystä opiskelussa kuvaa hyvin Roger Bennettin, Rita Kottaszin ja Julia Nocciolinon tutkimuksen tulos (2007), jonka mukaan opintoihin sitoutumattomuus nousi tutkinto-opiskelijoilla keskeisimmäksi syyksi opintojen keskeyttämiselle. Myös itsesäätely opiskeluun liittyvänä tekijänä on noussut merkittävään asemaan. Yksilöillä on nykyään jatkuvasti tarvetta päivittää tietämystään ja taitojaan, ja tätä uutta osaamista pitää kyetä oppimaan toisista riippumattomasti. Nelson Du Bois ja Ric­hard Staley (1997) esittävätkin, että ihmiset ilman itse­säätelyn taitoja saattavat olla nyky-yhteiskun­nas­sa yhtä epäedullisessa asemassa kuin ne, jotka ovat lukutaidottomia. Barry J. Zimmermanin (2000) mukaan itsesäätely saattaa olla ehkä kaikkein tärkein inhimillinen ominaisuutemme. Erilaisten keskustelupalstojen sisältöjä lukeneena voi hyvin todeta, että itsesäätelyn taitoa tarvitaan myös sosiaalisessa mediassa omia ajatuksia julkaistaessa.

Lähteet

Bennett, R., Kottasz, R. & Nocciolino, J. 2007. Catching the early walker: an examination of potential antecedents of rapid student exit from business-related undergraduate degree programmes in a post-1992 university. Journal of Further and Higher Education 31 (2), 109−132.

Du Bois, N.F. & Staley, R.K. 1997. A Self-Regulated Learning Approach to Teaching Educational Psychology. Educational Psychology Review, Vol. 9, No 2, 171–193.

Korhonen, V. 2003. Oppijana verkossa. Aikuisopiskelijan oppimiseen suuntautuminen ja oppimiskokemukset verkkopohjaisessa oppimisympäristössä. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Saatavilla www-muodossa: <http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5658-0.pdf>.

Muhonen, R. & Piesanen, E. 2006. Korkeakoulutus osana elämänlaajuista oppimista. Teoksessa J. Ursin & Välimaa (toim.) Korkeakoulutus teoriassa. Näkökulmia ja keskustelua. Jyväskylä: Jyväskylän yliopistopaino, 185–213.

Rinne, R. & Salmi, E. 1998. Oppimisen uusi järjestys. 3. painos. Tampere: Vastapaino.

Zimmerman, B.J. 2000. Attaining Self-Regulation. A Social Cognitive Perspective. Teoksessa Boekaerts M., Pintrich P.R. & Zeidner, M., Handbook of Self-Regulation. San Diego, California: Academic Press, 13–39.

Digitaalinen media ja oppiminen

Internet ja verkko-oppimisympäristöt ovat edelleen varsin uusia tulokkaita yliopisto-opiskelijan maailmassa. Uusi media on mahdollistanut opiskelun ajasta ja paikasta riippumattomasti. Tästä huolimatta oma opiskeluni vaatii edelleen oman aikansa ja paikkansa. Vaikka esimerkiksi kirjallisuuteen tutustuminen on periaatteessa mahdollista vaikkapa kahvilan pöydän ääressä se ei merkitse sitä, että kyseinen paikka olisi opiskeluun yhtään sen soveliaampi (tai vähemmän sovelias) kuin aiemmin. Mikäli opiskelijalla on kykyä syventyä opiskeluunsa intensiivisesti voi hyvinkin ajatella, että melkein mikä hyvänsä paikka on sovelias opiskelulle.

Edellisen perusteella voisi ajatella, että mikrotietokoneiden ja internetin käyttö on muuttanut opiskelun kulttuuria. Digitaalinen media on kuitenkin vain työväline, joka voi helpottaa opiskeluun liittyviä rutiineja. Uuden teknologian käyttö on edellyttänyt uusia opiskeluun liittyviä taitoja, kuten kykyä etsiä kulloinkin juuri itselle käyttökelpoisinta materiaalia. Se on edellyttänyt myös entistä suurempaa kriittisyyttä lähdemateriaaleja kohtaan, sillä printtimediassa omien ajatusten julkaisun kynnys on selvästi korkeampi kuin digitaalisessa mediassa. Tässä suhteessa taidan opiskelijana olla onnellisemmassa asemassa kuin sellaiset, joilla ei ole taustanaan vuosien opiskelua yliopistossa ja tietotekniikkaan liittyvää koulutusta.

Internet on tuonut kasvavassa määrin muutoksia myös ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Olen pohtinut, mistä esimerkiksi Facebookin tai blogien suosiossa loppujen lopuksi on oikeastaan kyse. Ihmisillä on kaiketi aina ollut tarvetta omien ajatustensa ilmaisemiseen, mutta mikä ajaa ihmiset esittämään omia ajatuksiaan nimenomaan julkisilla foorumeilla? Onko kyse siitä, että blogit ja sosiaalinen media ovat ensimmäistä kertaa tuoneet milteipä kenen tahansa ulottuville oman olemassaolonsa ilmaisemisen mahdollisuuden? Entä miten paljon näiden välineiden käyttö liittyy siihen, että nyt on entistä helpompi tavoittaa samanhenkisiä ihmisiä ja muodostaa samalla tavalla ajattelevien ihmisten yhteisöjä? Onko yhteisön jäsenenä olemisella sittenkin suurempi funktio kuin omien ajatusten ilmaisemisen mahdollisuudella?

Sosiaalisessa mediassa käyty ajatusten vaihto useimmiten poikkeaa kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta. Runsaasti sosiaalista mediaa käyttävistä voi kaiketi tulla lahjakkaampia kuin muista kirjallisessa ajatustensa ilmaisussa. Toisaalta tuntuu siltä, että varsinkin sosiaalisessa mediassa käyty ajatustenvaihto kulkee usein pinnallisemmalla tasolla kuin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä. Tästä ajatustenvaihdosta puuttuu myös niitä vuorovaikutukseen liittyviä vihjeitä, joita jaamme ollessamme fyysisesti läsnä toistemme kanssa. Toisen kasvonilmeistä tai eleistä ei ole internetissä mahdollista päätellä sitä, miten toinen on reagoinut ajatuksiimme. Sosiaalisessa mediassa viestinnästä saattaa puuttua myös sitä intensiivisyyttä, joka liittyy henkilökohtaiseen ajatusten vaihtoon. Digitaalinen media on vielä varsin uusi asia kulttuurisena ilmentymänä. Se tullee kaiketi kuitenkin vaikuttamaan varsinkin nuorten ihmisten sosiaalistumiseen enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia yhteiskunnassamme viime vuosikymmenten aikana.