Siirrettäessä katse 1950-luvulta nykypäivään voidaan ajatella, että mediakasvatuksen ja myös aktiivisen kansalaisuuden haasteet ovat kasvaneet. Teknologian kehityksen ja informaatiotulvan myötä vastaamme on tullut informaatiolla vaikuttamista. Sen kohteena ovat olleet myös demokraattisen apparaatin ytimeen liittyvät vaikuttamisen pyrkimykset. Kansallisiin vaaleihin liittyviä interventioita on tapahtunut viime vuosina useita kertoja Euroopassa ja Yhdysvalloissa etenkin venäläisten toimesta (Suikkanen 2018, 1–3).
Valeuutisilla (fake news) käsitetään uutisointia, joka on todistettavasti valheellista ja joka voi johtaa lukijansa harhaan (Allcot & Gentzkow 2017). Se on nostettu erääksi kansalaisvaikuttamisen uhaksi. Valeuutisointi on yksi disinformaation tunnetuimmista keinoista. Valeuutisten levittämisessä on käytetty hyväksi myös sosiaalista mediaa. Sosiaalisessa mediassa valeuutisia on pyritty kohdistamaan yleisölle, joiden maailmankuvaan tarjottu "informaatio" on sopivaa. (Suikkanen 2018, 5–6, 15.) Ilmiön torjuntaan on havahduttu myös Euroopan Unionissa, sillä valeuutiset on nähty demokratian uhkana (European Commission 2018, 11–12). Politiikkaan liittyvien väärien tietojen oikaisu on hankalaa, sillä yksilöllä niiden omaksuminen voi tapahtua suhteessa hänen aiemmin muodostamiinsa mielipiteisiin ja arvoihin. Tutkijoiden mukaan väärän tiedon oikaisuyritykset voivat johtaa ns. backlash-efektiin, jossa yritys korjata virheellistä käsitystä paradoksaalisesti vahvistaakin henkilön väärää käsitystä. (Suikkanen 2018, 8–9.)
Lainsäätäjien taholta teknologian merkitystä yhteiskuntamme kehittymiselle on pyritty ennakoimaan, sillä yhteiskuntamme kehitys ja teknologian kehitys on saatettu käsittää toisistaan riippuvina ilmiöinä (Linturi & Kuusi 2018, 14–16). Tässä kohden voi pysähtyä miettimään, mihin tämä lopulta johtaa. Onko erilaisista teknologioista tullut uusi uskonto, jonka kaikkivoipaisuuteen erilaisten ongelmien ratkaisussa uskomme? Mediakasvatuksen yhtenä haasteena on syventää ihmisten ymmärrystä eri osakokonaisuuksien kytkentäisyydestä toisiinsa.
Digitaaliseen kansalaisuuteen (digital citizenship) Moonsun Choi (2016) on liittänyt neljä kategoriaa: eettisen toiminnan, media- ja informaatiolukutaidon, osallisuuden ja sitoutumisen sekä kriittisen vastarinnan. Jaottelu nostaa esiin useita kysymyksiä. Onko mahdollista liittää piirteet yhden ja saman yksilön toiminnan ulottuvuuksiin? Eettinen toiminta ja kriittinen vastarinta voivat tuntua olevan ajatuksellisesti kaukana toisistaan. Millaista on turvallinen ja vastuullinen toiminta Internetissä, johon liittyy hakkerointia ja salassa pidettävien tietojen julkituomista kriittisenä vastarintana? Voivatko kriittiseen vastarintaan liittyvät prinsiipit nousta eettisen toiminnan periaatteiden yläpuolelle, ja millaisessa tilanteessa ne voisivat ylittää eettisen toiminnan periaatteet? Entä kuka määrittelee etiikan? Voiko kriittiseen vastarintaan liittää toimintaa vastoin yhteiskunnassa yleisesti ymmärrettyjä ja hyväksyttyjä arvoja vastaan? Sekasortoa ja epäjärjestystä on helppo luoda. Unohtuuko silloin omien intentioiden merkitys lapsistaan huolta kantaville vanhemmille – tai aikuiselle, joka kantaa huolta seniori-iässä olevasta vanhemmastaan.
Aktiiviseen digitaaliseen kansalaisuuteen ei riitä pääsy Internetiin, sillä yksilö tarvitsee ymmärryksensä kasvattamiseksi media- ja informaatiolukutaitoja. Internet voi häivyttää ihmisten välistä fyysistä etäisyyttä, mutta se ei välttämättä häivytä heidän välillään vallitsevaa kulttuurista etäisyyttä sen paremmin kuin medialukutaidon hallinnan eroja. Oman ymmärryksensä rajoja voi itse kukin pyrkiä tunnistamaan. Kahden Intiassa tai Japanissa elävän ihmisen asenteet ja niiden takana oleva arvomaailma voivat poiketa merkittävästikin toisistaan. Eri kulttuurien vaikutuspiirissä elävien taito ja kyky ymmärtää sosiaalisen median, television tai lehtien luvun kautta välittyvää kuvaa maailmasta saattavat poiketa toisistaan. Digitaaliteknologia ei välttämättä aina merkitse ihmisten tasa-arvon kasvamista, vaan se saattaa tuoda uusia ja syviäkin kuiluja yksilöiden välille.
Vuorovaikutukseen sosiaalisessa mediassa voi liittyä toisinaan negatiivisia piirteitä. Puuttuuko meiltä korrekti sosiaalisessa mediassa käyttäytymisen kulttuuri? Sosiaalista mediaa voidaan tietoisesti pyrkiä käyttämään toisten ihmisten vahingoittamiseen (Finn 2004; Walker, Sockman & Koehn 2011). Nettikiusaamisesta (cyberbullying) puhutaan erityisesti lasten ja nuorten kohdalla (Pönkänen 2018). Siihen voi liittyä syrjiviä tai toisia loukkaavia kuvia ja sanoja sekä ryhmän ulkopuolelle sulkemista. Nettikiusaamisen tai vahingonteon kohteeksi saattavat joutua myös aikuiset. Tutkijoiden mukaan aikuisten kiusaaminen kuitenkin poikkeaa nuorten harjoittamasta, sillä siihen liittyy enemmän tarkoituksenmukaisuutta toisen vahingoittamisen pyrkimyksenä (Tiainen 2018).
Vuosikymmeniä sitten kuulin sananlaskun, joka on jäänyt mieleen: ”Olet kristitty tai pakana, varo sala-ampujaa pensaan takana.” Mediaympäristömme on muuttunut lyhyessä ajassa digitalisaation ja myös sosiaalisen median ansiosta. Eri medioissa keskustelussa esillä olevat teemat eivät aina ole selvärajaisia tai helposti käsitettäviä. Digitalisaatioon liitetyt suuryhtiöt eivät kuitenkaan välttämättä ole ”pensaan takana olevia sala-ampujia”. Niiden toiminnan tuloksena voi kuitenkin syntyä kehityskulkuja, joita on vaikea ennakoida. Suomalaiset voivat pitää itsestään selvyytenä sen, että heillä on kansalaisoikeuksia. Meillä saattaa olla myös luja usko siihen, että huomenna asiat ovat suurin piirtein samalla tavalla, kuin mitä ne ovat tänään olleet. Asioiden ymmärtäminen itsestäänselvyyksinä voi laskea demokraattiseen päätöksentekoon osallistumista, vaikka siihen olisi hyvät mahdollisuudet. Vaikka yksilöllä olisi hallussaan medialukutaidon ydinkompetenssit (Core Media Literacy Competence), häneltä saattaa puuttua mielenkiintoa tai motiiveja osallistua julkiseen keskusteluun ja kansalaisena vaikuttamiseen. Yksilön kyvykkyys ei automaattisesti takaa aktiivista (digi)kansalaisuutta.
Lähteet
Allcot, H. & Gentzkow, M. 2017. Social media and Fake new in the 2016 Election. Journal of Economic Perspectives 31(2), 211–236.
Choi, M. 2016. A Concept Analysis of Digital Citizenship for Democratic Citizenship Education in the Internet Age. Theory & Research in social Education 00, 1–46.
European Commission. 2018. A multi-dimensional approach to disinformation. Report of the independent High level Group on fake news and online disinformation. Directorate-General for Communication networks, Content and Technology.
Finn, J. 2004. A Survey of Online Harassment at a University Campus. Journal of Interpersonal Violence 19(4), 468–483.
Linturi, R. & Kuusi, O. 2018. Suomen sata uutta mahdollisuutta 2018–2037. Yhteiskunnan toimintamallit uudistavat radikaali teknologia. Helsinki: Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisuja n:o 1.
Pönkänen, L. 2018. Kasvot ja katse digiajan vuorovaikutuksessa: aivotutkimuksen näkökulmia mediakasvatukseen. Lähikuva – audiovisuaalisen kulttuurin aikakauslehti 2, 50–57.
Suikkanen, S. 2018. Suomalaiset vaalit ulkopuolisen vaikuttamisen potentiaalisena kohteena. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos. Julkaisusarja 3: työpapereita nro 5.
Tiainen, A. 2018. Tällaisen nettikiusaamisen uhreiksi aikuiset joutuvat – exät, naapurit ja asiakkaat yrittävät varta vasten vahingoittaa ja loukata netissä. Helsingin Sanomat 4.11.2018. Saatavilla Internetissä: <https://www.hs.fi/teknologia/art-2000005887841.html> Haettu 22.1.2019.
Walker, C.M., Sockman, B.R. & Koehn, S. 2011. An Exploratory Study of Cyberbullying with Undergraduate University Students. TechTrends 55(2),
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti